Aivovammat ja niiden diagnosointi, kuntoutus ja korvausvelvollisuus herättävät jatkuvaa kiivasta keskustelua. Aivovamma itsessään koskettaa vammautunutta ja hänen omaisiaan, lisäksi se tuo mukanaan myös merkittävää epävarmuutta tulevaisuudesta ja huolta taloudellisesta pärjäämisestä. Aivovamman jälkeen elämä ei palaa entiselleen. Vammautunut saattaa pahimmillaan joutua käymään vakuutusyhtiönsä kanssa jopa vuosikymmenen mittaista taistelua korvauksista. Samalla unohtuu kaikista tärkein asia, eli kuntoutus ja toimintakyvyn palauttaminen.
On täysin kohtuutonta, että vammautunut joutuu taistelemaan korvauksista silloin, kun hänen pitäisi ainoastaan keskittyä itsensä kuntouttamiseen.
Vakuutusyhtiöt syyttävät potilaita huijareiksi. Potilaat syyttävät vakuutusyhtiöitä korvausvelvollisuuksien laiminlyönneistä. Vakuutusyhtiöt syyttävät lääkäreitä ja psykologeja diagnoosien vääristelijöiksi, potilaat syyttävät vakuutuslääkäreitä kapitalismin kätyreiksi. Aivovammadiagnooseja tehdään ja puretaan oikeudenkäynneissä, ja juristeilla on vanhan pakkaspäivän tarinan mukaisesti käsi toisen taskussa. Mikä oikein on totta?
Eri tilastojen ja arvioiden mukaan aivovamman saa Suomessa vuosittain noin 5000–40000 ihmistä. Eroja arvioissa selittää se, että sairaaloiden ilmoitukset sisältävät lähinnä vaikeat vammat, ja vähäisempien, lähinnä aivotärähdystyyppisten vammojen määrä on jouduttu arvioimaan. Vähäisten vammojen merkitys on kiistanalainen. Suurin osa lievistä aivotärähdyksistä paranee muutaman kuukauden, viimeistään vuoden kuluessa käytännössä jälkiä jättämättä. Ongelmaksi muodostuu ryhmä, jolla vammaan liittyvät oireet, kuten keskittymiskyvyn häiriöt tai väsymys eivät väisty kohtuullisessa ajassa. Osalla heistä tapahtumakuvaukset ovat jääneet hämäriksi puutteellisen alkuvaiheen tilannearvion takia. Oireiston pitkittyessä tilanne johtaa vaikeuksiin selviytyä työssä tai opiskelussa, ongelmiin sosiaalisissa suhteissa ja joskus oikeusprosesseihin vakuutusyhtiöiden kanssa.
Lievän päävamman saaneen kuntoutuksesta ei Suomessa huolehdi kukaan.
Tilanne on erityisen hankala silloin, kun ihminen on saanut useita päähän kohdistuneita vammoja eri tilanteissa tai hänellä on ollut kuormittava elämäntilanne. Tällöin toimintakyvyn laskua ei aivan varmuudella voida liittää juuri tiettyyn vammatapahtumaan, jolloin ristiriita ihmisen oman kokemuksen ja vakuutusyhtiön arvion välillä on ilmeinen. Tällaisissa tilanteissa päävamman saanutta on saatettu väittää suorastaan huijariksi ja korvausjärjestelmän hyväksikäyttäjäksi, vaikka samalla hänen kykynsä selviytyä omasta työstään on alentunut. Seurauksena voi olla sairauslomia, irtisanominen, työttömyys, uusia sairauslomia, työkokeiluja, omien sosiaalisten suhteiden merkittävää huonontumista, avioero, katkeroitumista ja äärimmillään itsemurha.
Terveydenhuollon tulee ottaa kokonaisvastuu kuntoutuksesta riippumatta siitä, miksi toimintakyky on alentunut.
Lievän päävamman saaneen kuntoutuksesta ei Suomessa huolehdi kukaan. Kuntoutus on suureksi osaksi erotettu muusta terveydenhuollosta, jolla ei myöskään ole merkittäviä kuntoutusresursseja. Terveydenhuollon tulee ottaa kokonaisvastuu kuntoutuksesta riippumatta siitä, miksi toimintakyky on alentunut. Tavoitteena tulee olla paluu normaaliin elämään. Sillä ei saa olla merkitystä, onko taustalla aivovamma tai vaihtoehtoisesti mielenterveyden häiriö. Jos taustalla on vakuutusyhtiöille kuuluva korvattava vamma, niin terveydenhuollon pitäisi käydä korvauskeskustelut ja mahdolliset oikeudenkäynnit vakuutusyhtiöiden kanssa. On täysin kohtuutonta, että vammautunut joutuu taistelemaan korvauksista silloin, kun hänen pitäisi ainoastaan keskittyä itsensä kuntouttamiseen.
Tästä huolimatta lieviksi luokiteltujen, suurta haittaa ja työkyvyttömyyttä aiheuttavien aivovammojen kohdalla Kela ei osallistu merkittävästi kuntoutukseen.
Sote-uudistuksessa on unohdettu lähes täydellisesti kuntoutus ja Kelan rooli. Kelan kuntoutus- ja työkyvyttömyyspäätösten taustalla pitää olla sellainen havaittu vika, vamma tai sairaus, joka voi aiheuttaa toimintakyvyn alenemisen ja kyvyttömyyden selviytyä tavanomaisissa töissä. Tästä huolimatta lieviksi luokiteltujen, suurta haittaa ja työkyvyttömyyttä aiheuttavien aivovammojen kohdalla Kela ei osallistu merkittävästi kuntoutukseen.
Kelan asema kuntoutusjärjestelmässä tulee arvioida kokonaan uudelleen.
Kela on eduskunnan valvoma laitos. Eduskunnalla ei ole tarvittavaa osaamista ohjata kuntoutusjärjestelmää eikä Kelalla ole osaamista kohdistaa kuntoutusta sitä eniten tarvitseville. Kelan asema kuntoutusjärjestelmässä tulee arvioida kokonaan uudelleen. Kelan kuntoutusmäärärahoja vastaavan summan kanavointi suoraan terveydenhuollon käyttöön todennäköisesti hyödyttäisi parhaalla mahdollisella tavalla kansalaisia, koska sote-palveluissa ihmisten ongelmat havaitaan ensimmäisenä. Näin aivovamman saaneet ja muutkin kuntoutuksen tarpeessa olevat pääsisivät nopeasti heille sopivimman kuntoutuksen piiriin, inhimillinen kärsimys vähenisi eikä viivästyneestä kuntoutuksen aloittamisesta tulisi enää järjettömän suurta hintalappua yhteiskunnalle.
Olen viisaasti liikkeellä aivovammapotilaiden puolesta – kokemuksella, tiedolla ja taidolla.